ulospäin te näette vaan mun tekohymyn kameraan

Otsikkohan kertoo ja melkein kaiken. Anteeksi kun tulen tänne taas itkemään ja kyllästyttämään teitä, mutta tämä kirjoittelu menee jo terapiasta ja se auttaa kun saa kirjoittaa ajatuksensa ylös.

 

En tiedä, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa ja milloin, mutta nyt kaikki on vain pahentunut entisestään. Päivä päivältä on vain pahempi olla, vaikeampi yrittää esittää vahvaa ja positiivista, yrittää olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Viime viikon jälkeen on alkanut joka iltainen itkeminen, jopa ilman syytä! Vaikken miettisi mitään, vaikka kaikki olisikin sinä pienenä hetkenä hyvin, niin silti itken, mutta välillä se kyllä tuntuu ihan hyvältäkin, kun saa vain päästää kaiken ulos ja itkeä.

 

Mun luottamus ihmisiin on kadonnut kokonaan. Oon ihan hukassa, en tiedä keneen luottaa, kenelle kertoa asioista. Oon ihan yksin. Haluisin olla oma itseni ja saada tämän kaiken loppumaan, mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. Pelkään tällä hetkellä, että elämäni olisi toistamassa itseään. Samanlainen olo kuin pari vuotta sitten, kun kaikki oli huonosti, halusin vaan piiloon kaikelta ja kaikilta, mutta en selitä sitä henkilökohtaista asiaani enempää.

 

Tuntuu kuin olisin vain ilmaa jokaiselle, mutta eihän kukaan musta aina heti ekana huomaa, että kaikki ei ole hyvin. Pystyn itsekin sen myöntämään, etten ikinä ota apua vastaan helposti, enkä näytä sitä, että jokin olisi huonosti. Hymyilen vain ja olisin niinkuin kaikki olisi hyvin, mutta nyt alkaa mullakin jo loppua voimat siihen, mutta mitä väliä sillä on. Oon kuin ilmaa, ei kukaan kuule vaikka huutaisin, ei kukaan nää vaikka yrittäisin saada huomiota. Ei oo ketään, kuka huomaisi, miten mulla tosiaan menee. Eihän ketään enää kysele miten mulla menee, en mä kuulu mihinkään. Hymyilen vaa, niin se riittää siihen, että mulle kuuluu samaa, mitä aina ennenkin. Ei kukaan sitä oikeasti näe, kun mulla on paha olla.  Hymy kasvoilla ja kaikki hyvin, mutta todellisuudessa, oon kaikkee muuta kuin hymyä, positiivisuutta, pirteyttä tai muuta iloista. Todellisuudessa mä huudan apua, apua niin kovin kuin pystyn, muttei kukaan kuule, koska jokin mussa ei uskalla myöntää sitä, että tarviin ihmisten tukea, mä tarviin toisten apua, enkä selviä yksin siitä, että saisin itseni kasaan. Takaisin ennalleen. Sellaiseksi, joka ennen olin.

 

Mulla on ollut niin synkkä ja inhottava menneisyys, mistä en voi puhua melkein kenellekkään. Tasan yksi ihminen tietää siitä kaikesta, mitä oon kokenut ja auttanut mut siitä yli, tuli esteeksi mikä tahansa, kuinka paljon halusinkaan luovuttaa, niin ei hän ikinä jättänyt minua makaamaan, vaan nosti minut takaisin jaloilleni ja sanoi '' sä pystyt siihen, mä autan sua ''. Enkä edes tiedä, miten voisin korvata sen kaiken. Miten kauan se jakso mun tukena olla loppuun asti, eikä välittänyt pätkääkään siitä, jos käskin jättämään mut rauhaan ja yksin, kun en enää vain jaksanut. Kaiken sen oman aikansa kuluttamisen siihen, että hän saisi mun asiat kuntoon. Pisti mut jopa itsensä edelle. Ei mulla oo mitään, millä saisin sen kaiken korvattua. Ei mitään.

 

Tää aika, kun mulla on vaan mennyt huonommin ja huonommin on saanut mut palamaan aivan loppuun. En jaksa tehdä melkeinpä mitään, hyvä kun aamulla jaksan herätä kouluun ja lähteä taas esittämään, että kaikki on hyvin. Haluun vaan käpertyä syvälle sänkyyn, peiton alle lepäämään ja nukkua kaiken pahan pois.

 

Haluun irti tästä kaikesta, haluan pois täältä.