Viime perjantaina olin siis katsomassa Markon valaa armeijassa ja onneksi oli niin nätti ilma, eikä ollut kuin pari astetta pakkasta, joten siellä ulkona tarkeni tosi hyvin! Olin kyllä pukeutunutkin niin lämpimästi, että olisin tarjennut varmaan kylmemmässäkin :D
Meidän piti saapua paikalle jo yli tuntia aikaisemmin, eli piti herätä tosi aikaisin kun täältä ajaa sen pari tuntia Niinisaloon, mutta automatkalla nukuin aika sikeästi. En ennen ole ollut kenenkään armeija valassa, joten hiukan jännitti vaikka turhaahan se mun kannalta oli, kun ei tarvinnut muutakuin seistä ja katsoa.
Valan jälkeen oli sitten se ohimarssi, jota päästiin myös aika hyville paikoille katsomaan, itse kun olen niin lyhyt niin tuppaudun aina jäämään sinne pidempien taakse ja menee kaikki ohi.
Ohimarssin jälkeen sitten odoteltiin hetki ja sen jälkeen kaikki pääsivät sen oman inttiläisensä luokse. Siitä jo suunnattiinkin jo syömään hernekeittoa, mikä oli yllättävän hyvää, enkä itse kuitenkaan ole mikään hernekeiton ystävä!
Ruokailun jälkeen me sitten päästiin katsomaan Markon tupaa, mikä oli ihan siistissä kunnossa, mistä en oikeastaan hirveästi yllättynyt kun Marko on muutenkin aika siisti :)
Käytiin sitten vielä sotkussa kahvittelemassa ennen kuin Markon piti palata tupaan valmistumaan lomille lähtöön. Hetken aikaa jouduttiin siinä sitten odottamaan, että päästäisiin kotiin päin ajamaan. En olisi uskonut, että tuollaisen päivän jälkeen olisi ihan poikki! Nukahdin melkein heti kun sieltä lähdettiin ja olisin kotona voinut loikoilla peiton alla koko päivän. Oli tosi hieno päivä ja tähän loppuun vielä parit kuvat, mitkä käväisin anopilta ryöväämässä :)
Ollu taas hetken aika hiljaista täältä päin, ei oo vaan löytyny voimia kirjoittamiselle. Anteeksi tästä.
Mutta nyt ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa jotain positiivista. Kuten, mitä hyvää minulle on tapahtunut, mitä hyvää elämässäni on ja mistä pidän. Tuntuu kyllä, ettei oikein ole enää mitään positiivista, mistä voisi vielä iloita ja nauttia, mutta kun kaivoin niitä tuolta pään sisältä ja mietin oikein kunnolla, niin tulihan sieltä edes hiukan jotain hyvääkin.
Perjantaina olin pitkästä aikaa todella onnellinen ja jännittynyt, kun Marko oli luvannut järjestää jotain piristävää ja rentouttavaa. Stressasin sitä kyllä koko päivän ja odotin innoissani, että mitä siellä kotona odottaa illalla kun pääsen töistä kotiin. Hyvä ettei itku päässyt, kun näin mitä Marko oli minulle järjestänyt. Marko oli täyttänyt meidän poreammeen, ostanut meille mun lempi skumppaa ja fazerin sinisen suklaalevyn ja pilkkonut ne pieneen kulhoon. Tulin kyllä paremmalle tuulelle ja rentouduin kunnolla, kun sai vaan lillua siellä lämpimässä vedessä.
Positiivista on myös se, että ollaan tähän asti Markon kanssa selvitty kaikista meidän ongelmista ja puskettu yhdessä eteenpäin, vaikka monta kertaa ollaan meinattu luovuttaa. En aijo enää murehtia siitä, miten meille tulevaisuudessa voisi käydä, vaan keskityn tähän hetkeen, siihen mitä meillä vielä on. Aijon tehdä kaikkeni meidän suhteen eteen.
Minulla on hienoja ystäviä ympärillä, en itse ainakaan voi kehuskella ystävien määrästä, mutta minulle riittää edes muutama sellainen ystävä, kenelle voin puhua ja keitä oikeasti kiinnostaa, miten minulla menee ja aijon jatkossa nauttia joka hetkestä, minkä näiden ystävien kanssa tulen vielä viettämään.
Maanantai-keskiviikko päivät minä vietin hyvässä seurassa, mikä todella piristi tätä inttilesken arkea. Mietin, että ei olla serkun kanssa pitkään aikaan oltu paria päivää yhdessä ja tehty mitä hauskempia juttuja, joten pyysin hänet meille yöksi ja voi että, miten hyvä olo minulla oli ne pari päivää ja unohdin kaikki olemassa olevat murheet. Kun vain oppisin vielä unohtamaat murheet silloinkin, kun olen omissa oloissani ja keskittyisin siihen mitä hyvää elämässäni vielä on.
Tänäänkin kävin parturissa ja kyllä itsellekkin tuli siinä hyvä olo, kun ne työntekijät sielä olivat niin iloisia ja hyväntuulisia. Jotenkin se vain tarttui, enkä voinut enää muuta kuin hymyillä siellä. Kaikkien murheiden keskellä se pienenkin hetken hymyily tuntuu hyvältä. Itsekin olen oikeasti melkein joka päivä pelkkää hymyä ja aina niin iloinen, mutta olen senkin osan itsestäni kaikkien murheiden keskellä hävittänyt ja sitä osaa itsestäni olen kyllä saanut etsiä urakalla takaisin, mutta eiköhän päivä päivältä olla lähempänä voiton puolta ja löydän sen pirtsakan tytön taas jostain.
muuttuihan ne hiukset nyt jonkin verran :)
Välillä kun on niitä hetkiä, että ei enää jaksa, mikään ei kiinnosta ja haluaa vaan irti tästä kaikesta ja pois, niin läheisimmät ja rakkaimmat ihmiset ovat saaneet heräämään aina uuteen aamun. Sillaisina hetkinä olen enimmäkseen ajatellut omaa perhettä, äitiä, isää ja veljiä. Ei heistä ketään sitä tiedä, miten ahdistunut todellisuudessa olen ja mitä päässäni liikkuu. Sellaisina hetkinä ajattelen vain, että miten äiti enää kestäisi, entä isä ja pojat? Olen liian tärkeä heille, enkä voisi jättää heitä yksin. Olisiko heidän arkensa enää yhtään samanlaista, jos lähtisinkin? Miten suuri heidän ikävänsä olisi?
Päässäni pyörii vaikka mitä kysymyksiä tuohon liittyen, mutta jokaiseen melkein tiedän vastauksen ja sen ansiosta seison päivä päivältä vahvempana kohtaamaan uuden päivän.
Onko teillä ollut joskus niin kurjaa, että haluaisi jonnekkin pois? Mikä teidät on saanut aina jatkamaan? :)
ps. Pistin tuonne kyselyn missä kysyn, että luetko blogiani. Pistin sen ihan vain uteliaisuuttani, kun monet anonyymit ovat kommentoineet myös blogini teksteihin, niin näkisin hiukan kuinka moni blogiani oikeasti lukee. Vastailkaa rohkeasti ! :)
Vedä mut suojaan, kisko mut liikkuvast autosta ja pysäytä liike pidä kii riippumat mistään. Kun oon hauras kuin viljaa, viljaa . Ja toivon et löydät mut pellolta Vaik meit on miljoona.
Viikonloppu alkoi hyvin perjantaina, kun vaan Markon kanssa vietettiin rauhallinen saunailta kotona. Oli niin hyvä olo siinä vieressä, kun sai vaan olla toisen vieressä. Tuntea se toisen lämpö ja läheisyys, jättää kaikki murheet ja stressit pois ja elää vain siinä hetkessä. Harmi ettei viikonloppu jatkunut kamalan hyvissä merkeissä.
Itsellä ollut tosi rankkaa näiden parin viikkojen aikana ja kun kerran töiltäni kerkesin, niin halusin lauantaina lähteä nollaamaan oikein kunnolla. Marko kertoi haluavansa mennä kavereiden kesken, niin soitin sitten serkulle, kenen kanssa ei ole tultua vietettyä aikaa hetkeen ja me lähdettiin sitten yhdessä baariin pitämään hauskaa ja unohtamaan kaikki murheet. Ilta sujui tosi hyvin, paitsi loppuillasta näin sitten jotain aika järkyttävää, mistä sitten seurasi kunnon riita mun ja Markon välille. Sen verran saatiin sovittua, että mennään samaan osoitteeseen ja pyydettiin toisilta anteeksi ja muuta.
Aamulla kun itse heräsin niin Marko nukkui sikeästi vielä. Siinä sitten itsekseni miettisin jotakin ratkaisua, miten tässä nyt kaiken näiden vastoinkäymisien kanssa pitäisi toimia. Ei ollut tosiaan helppoa. Oltiin lauantaina ennen baariin lähtöä kerrottu kaikki kamalat asiat toisille, miten asiat oikeasti menivät, mitä oltiin kuultu, miksi näin huonosti on voinut päästä käymään yms.
Kaikkea niitä miettisin ja lauantain baari tapahtumia. Itkuhan siinä tuli kun ajattelin, että tiedän miten molempien kannalta on parempi. Marko heräsi siihen kun itkin ja siitä alkoi asioiden selvittely. Itse olin päätynyt siihen, ettei tämä enää toimi näin. Kumpikaan ei nauti enää tästä, toista satutetaan jatkuvasti. Täytyy vain päästää irti.
Marko kertoi, ettei tule eroamaan, olen liian tärkeä eikä hän ole koskan ollut näin onnellinen. Ei hän ole valmis luovuttamaan näin helpolla, kun ollaan tänne asti päästy ja pahoitteli sitä, että on ollut typerä ja korjaa asian.
Pitkän juttelun jälkeen todettiin, ettei vika kokonaan meissä ole, vaan joku yrittää tulla väliin. Henkilö, joka ei ole pystynyt päästämään irti kahdenkaan vuoden jälkeen, vaan roikkuu edelleen Markossa ja yrittää ties mitä. Itse menin heidän väliinsä silloin, mutta en edes aluksi tiennyt, että olisi jotain toista säätöä menossa. Marko itse valitsi mut, enkä voi Markon päätöksiin vaikuttaa. Kaksi vuotta ollaan pian oltu yhdessä ja silti voi olla vieläkin niin kiintynyt. En ymmärrä, antaisi meidän vaan olla, eikä yrittäisi tuhota meidän suhdetta.
No Marko päätti kaikkien kannalta olevan parempi, että kertoo tälle, etteivät he voi enää jatkaa noin, että on parempi, kun eivät enää törmäisi, vaan molemmat jatkaisivat sitä omaa elämää. Marko ei halua pilata sitä mitä meillä on, vaan haluaa olla ainoastaan mun kanssa, eikä anna tämän toisen pilata tätä. Sekoittanu meidän elämät jo tarpeeks.
Päätettiin sitten parit viikonloput viettää vain kahdestaan, että saadaan meidän suhde taas takaisin ennalleen. Marko halusi, etten suunnittele mitään tulevaksi viikonlopuksi, vaan antaisin hänen suunnitella koko viikonlopun menot. Perjantaiksi sillä on joku yllätys jo valmiina kun tuun töistä kotiin illalla. En tiedä muutakuin sen, että jos en siitä tule hyvälle tuulelle ja rentoudu, niin en sitten mistään. Saa nähdä, hiukan jännittää :)
Jos tästä kaikesta ja armeijasta selvitään, niin ajateltiin Markon kanssa alkaa armeijan jälkeen etsiä yhteistä ekaa kotia. Kerroin kyllä, etten mä voi ajatella oikeen kunnolla vielä tollasta, koska nyt on tapahtunut niin paljon kaikkea, että mun täytyy oppia luottamaan Markoon ja Markon muhun ja saada kaikki asiat niin hyvin, ettei paremmin voisi olla, jonka jälkeen oon valmis ajattelemaan asiaa enemmän.
Toivotaan, että kaikki järjestyy parhain päin, pitäkää meille peukkuja :)
Sua huudan tuhannesti - pois ootko
kokonaan? Ei – jotain ikuisesti sinusta pitää saan.
Jää jäljelle ees
hiven sinusta: muistos jää. Kuin kalliin jalokiven sen tahdon
säilyttää.
7.2.2010
ikävä pappa !
Kolme vuotta kulunut papan kuolemasta. Tuntuu kuin aika olisi vain juossut. Juurihan se tapahtui, juurihan me saatettiin sut lepoon. Ikävä on valtava. Koskaan en unohda yhtäkään hetkeä, minkä kanssas sain viettää.
Aina muistoissa, aina sydämessä. Nyt, aina ja ikuisesti.
Muistelemme kaikki sinua lämmöllä. Koskaan et unohdu.
Ikinä ei tarvii pelätä tulevaa, koska tiedän, että sä suojelet meitä
sieltä taivaasta. Oot meidän kaikkien yhteinen suojelusenkeli.
Otsikkohan kertoo ja melkein kaiken. Anteeksi kun tulen tänne taas itkemään ja kyllästyttämään teitä, mutta tämä kirjoittelu menee jo terapiasta ja se auttaa kun saa kirjoittaa ajatuksensa ylös.
En tiedä, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa ja milloin, mutta nyt kaikki on vain pahentunut entisestään. Päivä päivältä on vain pahempi olla, vaikeampi yrittää esittää vahvaa ja positiivista, yrittää olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Viime viikon jälkeen on alkanut joka iltainen itkeminen, jopa ilman syytä! Vaikken miettisi mitään, vaikka kaikki olisikin sinä pienenä hetkenä hyvin, niin silti itken, mutta välillä se kyllä tuntuu ihan hyvältäkin, kun saa vain päästää kaiken ulos ja itkeä.
Mun luottamus ihmisiin on kadonnut kokonaan. Oon ihan hukassa, en tiedä keneen luottaa, kenelle kertoa asioista. Oon ihan yksin. Haluisin olla oma itseni ja saada tämän kaiken loppumaan, mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. Pelkään tällä hetkellä, että elämäni olisi toistamassa itseään. Samanlainen olo kuin pari vuotta sitten, kun kaikki oli huonosti, halusin vaan piiloon kaikelta ja kaikilta, mutta en selitä sitä henkilökohtaista asiaani enempää.
Tuntuu kuin olisin vain ilmaa jokaiselle, mutta eihän kukaan musta aina heti ekana huomaa, että kaikki ei ole hyvin. Pystyn itsekin sen myöntämään, etten ikinä ota apua vastaan helposti, enkä näytä sitä, että jokin olisi huonosti. Hymyilen vain ja olisin niinkuin kaikki olisi hyvin, mutta nyt alkaa mullakin jo loppua voimat siihen, mutta mitä väliä sillä on. Oon kuin ilmaa, ei kukaan kuule vaikka huutaisin, ei kukaan nää vaikka yrittäisin saada huomiota. Ei oo ketään, kuka huomaisi, miten mulla tosiaan menee. Eihän ketään enää kysele miten mulla menee, en mä kuulu mihinkään. Hymyilen vaa, niin se riittää siihen, että mulle kuuluu samaa, mitä aina ennenkin. Ei kukaan sitä oikeasti näe, kun mulla on paha olla. Hymy kasvoilla ja kaikki hyvin, mutta todellisuudessa, oon kaikkee muuta kuin hymyä, positiivisuutta, pirteyttä tai muuta iloista. Todellisuudessa mä huudan apua, apua niin kovin kuin pystyn, muttei kukaan kuule, koska jokin mussa ei uskalla myöntää sitä, että tarviin ihmisten tukea, mä tarviin toisten apua, enkä selviä yksin siitä, että saisin itseni kasaan. Takaisin ennalleen. Sellaiseksi, joka ennen olin.
Mulla on ollut niin synkkä ja inhottava menneisyys, mistä en voi puhua melkein kenellekkään. Tasan yksi ihminen tietää siitä kaikesta, mitä oon kokenut ja auttanut mut siitä yli, tuli esteeksi mikä tahansa, kuinka paljon halusinkaan luovuttaa, niin ei hän ikinä jättänyt minua makaamaan, vaan nosti minut takaisin jaloilleni ja sanoi '' sä pystyt siihen, mä autan sua ''. Enkä edes tiedä, miten voisin korvata sen kaiken. Miten kauan se jakso mun tukena olla loppuun asti, eikä välittänyt pätkääkään siitä, jos käskin jättämään mut rauhaan ja yksin, kun en enää vain jaksanut. Kaiken sen oman aikansa kuluttamisen siihen, että hän saisi mun asiat kuntoon. Pisti mut jopa itsensä edelle. Ei mulla oo mitään, millä saisin sen kaiken korvattua. Ei mitään.
Tää aika, kun mulla on vaan mennyt huonommin ja huonommin on saanut mut palamaan aivan loppuun. En jaksa tehdä melkeinpä mitään, hyvä kun aamulla jaksan herätä kouluun ja lähteä taas esittämään, että kaikki on hyvin. Haluun vaan käpertyä syvälle sänkyyn, peiton alle lepäämään ja nukkua kaiken pahan pois.
