pelko menetyksestä

Viikonloppu oli ja meni, harmi vain, että se alkoi niin huonoissa merkeissä. Juurikun oltiin Markon kanssa puhuttu, että tuskin tullaan riitelemään armeijan aikana melkein ollenkaan, mutta kuinkas kävikään, toinen viikonloppu lomilla ja meille tulee heti riita. Itse olin perjantaina töissä klo 23 asti ja Marko kertoi menevänsä baariin kaverinsa kanssa hiukan nollaamaan, jonka jälkeen tulisi minun viereeni nukkumaan jossain kohtaa iltaansa, mutta tuli pari muuttujaa, josta itse en niinkään ilahtunut, enkä sen enempää täällä kerrokaan.

Mutta jokatapauksessa olin niin vihainen ja pettynyt, että teki oikein pahaa. Itselläni ei muutenkaan ole ollut itseluottamus kauhean korkealla ja tämä vain alensi sitä entisestään. Tunsin sen jälkeen itseni niin hyödyttömäksi, etten riittäisikään tälläisenä Markolle, että hän etsisikin jotain, mikä minusta puuttuu kokonaan. No tästähän seurasi monen tunnin itkut aamuun asti, ennen kuin sain taas unta.

Heräsin sitten aamulla Markon lähettämään viestiin ja siitä lähti sitten pikainen asioiden selvittely. Viestiteltiin aika kauan ja ehti se riitaa siitä vielä hiukan kasvaakin, mutta ite kun en tykkää yhtään selvittää riitoja viesteillä, vaan haluan selvittää ne kasvotusten, niin Marko sitten jo itse pyysi minua niille ja tietenkin menin, että saataisiin asiaa selvitettyä. Kyllähän siinä itkua pääsi usempaan otteeseen kun sitä selvitettiin. Tunsin itseni vaan niin heikoksi ja avuttomaksi.

Kyllä me asiat saatiin sovittua aika pian sitten, kun Markokin kertoi useampaan otteeseen, että tietää tehneensä väärin, eikä tosiaan haluaisi minun tekevän samoin hänelle. Pyysi monta kertaa anteeksi, enkä enää sen jälkeen edes viittinyt alkaa vatvoa asiaa enempää. Loput viikonlopusta menikin sitten ihan hyvin, kun sai vaan rauhassa olla toisen vieressä.

No sunnuntaina heitin Markon Turun linja-autoasemalle, josta hän sitten lähti takaisin kohti Niinisaloa. Kotimatkallani asiat vaan tuppautuivat päähäni, en saanut sitä perjantaista pois mielestäni, päässä pyöri vaan kysymykset: Miksi näin piti käydä? Miten se pystyi tekemään mulle niin? Enkö yksin minä vain riitä? Olenko huonompi kuin muut? Onko minussa jotain vikaa? Onko tämä kaikki vaan mun syytä? Mitä jos se viihtyikin paremmin siellä, kuin mun luona? Oliko sillä hauskempaa sielä, kuin mun kanssa? Kysymyksiä voisi kirjoittaa monta sivua, mutta tuskin sitä jaksaisi lukea.

 

No viestiteltiin siinä illalla vielä ja Marko huomasi heti, että mua vaivaa joku '' Ootko vihanen?'' viesti saapui kännykkään. En tietenkään voinut valehdella ja sanoa, että kaikki olisi hyvin, joten kerroin perjantaisen vieläkin vaivaavan, johon tuli takaisin viesti ''Kui?'', johon en osannut edes vastata. Vastasin vain, etten tiedä miksi mietin, mutta olen vain niin mustasukkainen ja pelkään menettäväni Markon, koska tuntuu etten riitä omana itsenäni. Marko vastasi ja kertoi rakastavansa minua juuri sellaisena kuin olen ja pyysi vielä anteeksi tapahtunutta.

Uskon tietenkin Markoa, kun hän minulle näin sanoo, mutta en vain saa asiaa pois päästäni. Kai se vain vie aikansa, ehkä se häviää päästäni kun tarpeeksi saan asiaa mietittyä ja selvitettyä itsekseni. Kuka tietää, sen näkee ajallaan.

 

Kauan sitten minussa
aavistus jo sinusta
Silloin tuntemattoman
tunnen nyt ja tunnustan

Sä olit vaara liian suuri kiertää
ja liian houkuttava ohittaa
En tiennyt kuinka kaikki voisikaan niin palaa, polttaa

KERTOSÄE
Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa
Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan

Kauan sitten jotenkin
tuntematta aavistin
että illan harmaassa
tulet vastaan pelotta

Jos joskus pimeässä yksin seison
ja liekki sammunut jo kylmä on
en tiedä voiko sitä eloon saada kukaan toinen

KERTOSÄE

En pidä kiinni, en työnnä sua pois
ja pyytämättäkin tahtoisit jäädä
Tänään ei satanutkaan vaikka taivas on ollut painava pitkään

KERTOSÄE x2

Kenkäpostaus

Mulla oli hiukan tekemisen puutetta ja ajattelin, että voisin kirjoittaa blogiin, mutta mitä ? No sitä vuosi postausta ei ainakaan jaksa, koska ne kuvat saa ettiä koneen syvemmistä syövereistä, joten päädyin ottamaan omista kengistäni kuvia, jotka ovat eteisen kaapissa.

Äidin kengät jätin rauhaan, koska en niitä kamalan usein käytä, mutta joskus ja suurin osa kengistäni on varmaan omassa ja veljen vaatekomerossa, enkä jaksanut niitä alkaa penkomaan kun eteisen kaapistakin löytyi jo muutama kenkä :D

siinä on kaikki kengät yhdessä, mitkä löysin eteisen kaapista.
Joitain ei oikein näy kun noi pitkävartiset ei taho pysyä pystyssä x)

Nä kengät ostin Ruotsista joskus about 2-4vuotta sitten ? Nä on tarkoitettu vissiin talvikengiks,
mut on ne kyllä aika vilposet ilma villasukkia, mut sopii hyvin rentojen vaatteitten kanssa :)

Nämä ostin kesällä, kun olin tädiltä ja poikaystävältä saanut syntymäpäivälahjaksi lahjakortin
DinSko:n, tai joihinkin muihinkin, mutten muista sen ''yrityksen'' nimeä, joka näitä kaikkia jotenkin pitää.:D
Kengät on tosi hyvät jalassa ja vaikka on mustat niin ei tuu kesällä edes kuuma noitten kanssa :)

Adidaksen kengät ostin spirit storesta muistaakseni, enemmän nämä menee
syksyllä jalkaan, kun kesällä on hiukan kuumat. Noitten kanssa on hyvä lähteä vaikka ihan vaan kävelylenkille
tai pitää muuten vaan jalassa :)

En muista mistä nämä ostin, mutta syyskengät nämäkin, kun huomaa puhtaudesta. Olin tosi
pönttö, kun ostin syksylle valkoiset kengät, kun eihän ne puhtaana pysy ! Mutta käyttö jäänyt muutenkin,
kun kantapäät kulunut ja vesikeleillä samantien tulee vesi läpi, vaikka maa olisi pelkästään kostea.

ns. pikku-myy kengät, joissa ei ole paljoa korkoa. Noitten kanssa pystyy kävelemään ihan vaikka kokopäivän,
eikä ala jalkoja särkemään mistään, erittäin mukavat jalassa ja turvalliset mun baari reissuille,
kun ei löydy niin paljoa korkoa, niin pääsee ehjin nilkoin baarista kotiin :D

Yhdet mun lemppari korkokengät, jotka alunperin ostin talveksi, kun on niin lämpimät,
mutta hups kun on ihan sileä pohja, eikä oikein pysy pystyssä, kun luistaa lumella :D
Mutta syksyllä ja keväällä näitä käytän aika paljon, tuon karvan saa nostettua niin, että
varresta tulee pidempi, mutten itse käytä niitä koskaan noin :)

Mokkaiset syksy/talvi korkokengät, tosi tukevat ja hyvät jalassa ja muistaakseni,
olisiko nää ollut mun ensimmäiset ulko korkokengät :)

En ole mitannut, mutta tuntuu ainakin jalassa ja näyttävät korkeimmilta korkokengiltäni.
Näiden kanssa en ole niin kamalasti kävellyt, muutakun joissain juhlissa käyttänyt :)

Nämä on ostettu muistaakseni H&M:ltä vuosi tai pari sitten :) Todella tukevat jalassa kun on
noin paksu korko, eikä ala jalat särkemään pitkänkään päivän jälkeen :) Näistä kengistä en osaa sanoa,
kumpi näitä käyttää enemmän, minä vai äiti, joskus pitää iltaisin jo varata, että kumpi ottaa nuo jalkaan seuraavana päivänä :D

Nämä ostin myös DinSko:sta samaan aikaan lahjakorteilla kuin ne mustat vapaa-ajan kengät :)
Tukevat hyvin jalkaa, eikä pääse nilkka heilumaan ollenkaan :)

Lyhyt korkoiset, pitkävartiset, ruskeat mokka kengät. Hyvä pitää jalassa millaisessa
tilanteessa tahansa :) enimmäkseen nuo ovat talvi käyttöön :)

Blancon ''ugit'', jotka ostin kaksi talvea sitten ja hyvin on säilyneet ja kestäneet tähänkin asti,
mikä on hyvä, koska hintaa näillä oli se 200€ :D sisällä on lampaan villaa. Todella hyvät jalassa,
eikä tarvitse edes villasukkia, kun on itsestään jo niin lämpimät :)



Uusimmat kengät talveksi, nämä ostin viime keskiviikkona ja eilen tuli laitettua jalkaan ja kyllä
näiden kanssa on hyvä kävellä, ei ole liian matala tai korkea korko :)



Tälläinen postaus tälläkertaa, jos vaikka joskus myöhemmin tulee loputkin kengät :)

Alone now ?

Mitä sitten, kun tuntuu olevansa yksin?

Entä kun tuntuu, ettet merkitse itselle tärkeille ihmisille enää oikein mitään?

Kun on ulkopuolinen? Kun ei ikinä pyydetä mihinkään? Kun tuntuu, että olet vain tiellä?

En tosiaan tiedä, mutta siltä on tuntunut pidemmän aikaa.

Miksi? Olenko tehnyt jotain väärää muita kohtaan? Olenko satuttanut minulle läheistä ihmistä, enkä ole sitä tajunnut? Olenko muuttunut täysin eri henkilöksi, kuin olin aikaisemmin? Miksi olen yksin?
 

Tuntuu kuin kaikki romahtaisi. Itken tänne, omaan blogiini, jonka piti olla positiivisen tytön? Miksen nyt osaa olla positiivinen? Miksen vain saa hymyä kasvoille, vaikka kuinka yritän? Miksi väitän kaikille, että kaikki on hyvin, kun kysytään? Miksen vain voi sanoa edes läheisille ihmisille totuutta, vaikka tiedän, että he näkevät silmistä totuuden.

En voi puhua, koska pidettäisiin varmaan itsekkäänä. Tai ei välttämättä pidettäisi, mutta pelko siitäkin on. Miksen vain enää sovi joukkoon? Olenko ilkeä? Liian itsekäs? Onko kaikki kertomani sellaista, mitä ei jaksa kuunnella, tylsiä? Olenko vain täysin erilainen, etten sovi muiden joukkoon?

Olen kuullut sellaisia asioita läheisimmiltäkin, jotka olisin halunnut jättää kuulematta. Asioita ja sanoja, jotka muistan joka päivä, jotka kaikuvat päässäni ja saavat minut valumaan syvälle peiton alle vuodattamaan kyyneliä. Eivät ne sanat koskaan lähde mielestä pois ja ne sanat satuttavat päivittäin.

 

Se tunne, kun tajuat ettet pysty luottamaan ihmisiin. Et pysty luottamaan varmasti keneenkään vanhempien lisäksi. Kun ei ole ketään, kenen käsiin uskaltaisit luovuttaa koko elämäsi. Ystävä, joka tekisi puolestani ne asiat, jotka minäkin tekisin tämän puolesta. Keneen luottaa silloin kun vanhemmat eivät pysty enää suojelemaan kaikelta pahalta? Pelko menettämisestä on suuri, en halua kokea sitä tunnetta, kun jää kokonaan yksin, eikä ole ketään kenelle puhua. Kuin kaikki läheisimmät riistettäisiin minulta tuosta vain, vaikka kuinka pitäisin kiinni, joku minua vahvempi repii toiselta puolelta. Miksi en enää ole nii vahva?

Onko se liikaa pyydetty, että saisin ympärilleni luotettavia ihmisiä? Ihmisiä joiden keskellä tunnen olevani jotain erityistä, enkä vain yksin. Vai onko vika kokonaan vain minussa, kun olen yksin ? Onko minuun vaikea luottaa? Miksi minulle tärkeät ihmiset vain katoavat? Oloni on kamala, enkä tiedä mitä tekisin. Kaikki voimat ovat lopussa, en jaksaisi enää edes nousta aamulla sängystä, kun yksinjäämisenpelko on liian suuri. Pelkään, mitä jos missään ei ole ketään kun nousen ylös, jos olenkin aivan yksin, miten selviän?

Inttilesken kuulumiset

Voi että, mitkä erilaiset kaksiviikkoa olenkaan viettänyt ! Tuntuu edelleenkin niin oudolta, että Marko on intissä eikä voi jokapäivä nähdä toista ja tehdä kaikkea mukavaa yhdessä.

Mun ensimmäinen viikko meni tavallaan ihan hyvin, oli kyllä aika yksinäinen olo vaikka kylillä muiden kanssa pyörisin, mutta tuntui vain niin kamalan tyhjältä ja oudolta kun Marko ei ollut sielä mukana. En edes oikein tehnyt mitää, olin suurimmaksi osaa vain kotona ja lepäilin tai ajattelin, että viikko menisi nopeammin kun vain nukkuisi koko viikon yli. No viikonlopun vietin kavereiden kanssa muutamia maistellen, kun se oli tavallaan mun vika viikonloppu, ennen kuin aloittaisin työt viikonloppuisin ja viikollakin koulun ohella. Oikeastaan se oli ihan, että vietin aikaa kavereiden kanssa ja pidin hauskaa, sain ainakin hetkeksi muuta ajateltavaa, vaikka Markon kanssa illan aikana aika paljon tekstailtiin :).

Ja on kyllä tunteet vetäneet yhtä vuoristorataa joka päivä, niinkuin yksi kommentoija edellisessä postauksessa mainitsi näin käyneen hänelle inttileskeyden aikana. Olen toisena päivänä ollut yhtä hymyä ja toisena aivan masentuneena ja naama väärinpäin. On ollut päiviä, joina tuntuu ettei me selvitä tästä armeija vaiheesta ja parempi luovuttaa samantien, mutta näistäkin tuntemuksista puhunut iltaisin Markon kanssa ja sen jälkeen on ollut aivan eri fiilis kun saanut tsemppaavia viestejä murulta. Kai se vaan johtuu tästä yksin olemisesta, kun ei oo tottunut ollenkaan siihen, kun toisen kanssa nähnyt jokapäivä, mutta nyt loppuviikosta ollut paljon varmempi fiilis ja nyt viikonlopun jälkeen todella varma fiilis, että me selvitään tästä aivan kevyesti :)

Sunnuntaina käytiin Niinisalossa Markon vanhempien kanssa ja voi että, kun mun teki mieli ottaa se sieltä mukaan ! En tiedä edes miten sanoisin sen, että miten armeija vaatteet voivat saada toisen näyttämään niin mieheltä, vaikka Marko mieheltä muutenkin näyttää, mutta tavallaan ''vastuuntuntoiselta ja aikuiselta mieheltä'', mutta se kyllä auttoi valtavasti ikävään, kun toisen sai nähdä edes hetken aikaa. Vaikka Marko sanoi, että enää 5 päivää niin se tulee kotiin, kyllä se nopeasti menee kun oon koulussa ja keksin jotain tekemistä. Musta kyllä tuntui ettei se 5 päivää menisi ollenkaan nopeasti, kun niin kovasti odottaa toista kotiin... Mutta kyllä se sitten aika nopeasti menikin.

Maanantaina olin serkun ja kummitädin luona kahvilla, kun oli vapaata ja siinä oikeastaan menikin mun koko maanantai. Keskiviikkona menin kaverin kanssa shoppailemaan ja löysin vaikka mitä kivaa ja oli oikeasti kyllä hauska ja piristävä reissu. Torstaina meillä oli koulussa valinnaisaineita ja mulla on maalaus ja tapetointi kurssi ja siellä kyllä on tosi mukavaa ja hauskaa ja mulle jäi päivän jälkeen niin paljon energiaa, että kun pääsin kotiin niin siivosin meidän toisen autotallin, jotta saan oman autoni talliin, kun äiti pitää toisellapuolella. Iskä ei kyllä oikein uskonut, että olisin muka yksin jaksanut siellä siivota ja siirrellä painavia kamoja, mutta kyllä jaksoin ja jäi tosi hyvä fiilis siitä, että olin saanut jotain aikaseksi. Perjantaina pääsin neljältä koulusta ja olin niin innoissani kun Markon bussi Niinisalosta lähti klo 15.45 tulemaan Riihikoskelle päin ja tiesin, että kohta saan sen kotiin ja olla vaan kotona rauhassa sen kanssa. Kyllä sitä huomasi miten paljon olen nyt jo alkanut arvostamaan yhteisiä hetkiä, koko viikonloppu saatiin oikeastaan viettää yhdessä, mutta harmillista oli vain se, että olin lauantain ja sunnuntain töissä klo 14-22, mutta kyllä meille siltikin riitti aikaa olla yhdessä.

Oon niin innoissani, kun ollaan Markon kanssa puhuttu, että säästetään rahaa oikein kunnolla, niin päästäisiin tämän vuoden lopussa tai ensi vuoden alussa Cran Canarialle rentoutumaan yhdessä. Toisena suunnitelmana on säästää rahaa myös omaan yhteiseen asuntoon, joka ollaan ajateltu hankkia matkan jälkeen kun rahaa on tarpeeksi :)

 

 

Tälläiset ilta kirjoittelut tälläkertaa, toivottavasti miellytti ! :)

Inttileskeys

Hei vaan tositosi pitkästä aikaa. Anteeksi blogin hiljaisuus, mutta ei ole ollut aikaa tai innostusta oikein kirjoitella tänne, kun on ollut hiukan raskaita nämä menneet viikot ja kun on sen opinnäytetyönkin kanssa ollut jotenkin niin paljon tekemistä niin ei oikein ole sen kirjoittelun jälkeen tehnyt mieli tulla tänne vielä kirjoittamaan lisää.

Mutta tämä on tälläinen pikainen postaus, tiedätte ainakin että hengissä täällä ollaan !
Tänään musta tuli sitten inttileski, oli ihan hirvee tunne päästää kulta lähtemään aamulla, kun tiesi ettei se sieltä ihan heti takaisin tule. Itkuhan siinä tuli kun halattiin ennen kun toinen lähti, voi kun teki mieli vaan pitää kiinni toisesta, eikä päästää lähtemään.

Mietin vaan, että mitä mahdan nyt sitten nämä tulevat päivät tehdä, kun tottunut siihen, että heti kun koulusta tai töistä kotiin päästiin niin oltiin heti yhdessä ja nähtiin joka päivä ja sai toisen vieressä nukkua joka yö.. No mut onhan mulla tietty ystävät ja ajattelinkin, että voisi sellaisten kanssa viettää aikaa ketä ei ole pitkään aikoihin nähnyt tai viettänyt aikaa muuten. Tietty nyt voi keskittyä paremmin kouluunkin, kun ei ole kiire toisen viereen enää, jos vaan ikävältä jaksan mitään tehdä :D

Kullan kanssa kyllä puhuttiin, että kyllä se aika nopeasti menee, kun sain työpaikankin ja olen viikot koulussa ja jotkut viikoloput töissä, niin ei ehdi edes kauheasti ajatella mitään ikävää ja sehän on vaan tämä alku kun toinen on useamman viikon pois, mutta jatkossa saattaa päästä melkein joka vklp lomille niin sillon näkee jo enemmän ja ikävä hellittää hieman. Tuntuu kyllä pahasti siltä, kun se sieltä lomille pääsee niin joka kerta on aina vaikeampaa sunnuntaisin päästää toinen takaisin.
Toivottavasti tästä selvittäisiin puolella vuodella, nopeastihan sen luulisi menevän kun keksii vaan jotain tekemistä päivisin. Voi olla, että tännekin tulen sitten enemmän kirjoittelemaan kun luulen, että päivisin ei ole oikein tekemistä kamalasti niin tulen tylsyyttäni tänne kirjoittelemaan :D

Saattaa olla, että murehdin tätä asiaa ihan turhaa ja kuvittelen ikävän määrän liian isoksi, mutta tämä on minulle vasta ensimmäinen kerta inttileskenä (toivottavasti myös viimeinen) niin pelkään tämän ajan olevan aivan tuskallista ja ylitsepääsemmätöntä, olen kuitenkin tottunut siihen jokapäiväiseen yhdessäoloon niin tuntuu nyt hiukan haikealta. Mites teillä muilla, oletteko te olleet inttileskinä ? Kertokaa toki omia kokemuksianne ja murehdinko aivan liikaa tätä asiaa ? :)

Tähän loppuun vielä siitä minun kirjoitus projektistani, kun lupasin niistä vuosista kirjoitella, niin siinä vuodessa 2010 saattaa hiukan vielä kestää, että löytäisin hieman kuvia ja saisin hiukan muistutettua itselleni mitä silloin edes tapahtui :D

ps. kuvia en saanut lisättyä jostain syystä, eli jos joku tietää joitain mahdollisia syitä niin saa kertoa :)