Mitä sitten, kun tuntuu olevansa yksin?
Entä kun tuntuu, ettet merkitse itselle tärkeille ihmisille enää oikein mitään?
Kun on ulkopuolinen? Kun ei ikinä pyydetä mihinkään? Kun tuntuu, että olet vain tiellä?
En tosiaan tiedä, mutta siltä on tuntunut pidemmän aikaa.
Miksi? Olenko tehnyt jotain väärää muita kohtaan? Olenko satuttanut minulle läheistä ihmistä, enkä ole sitä tajunnut? Olenko muuttunut täysin eri henkilöksi, kuin olin aikaisemmin? Miksi olen yksin?
Tuntuu kuin kaikki romahtaisi. Itken tänne, omaan blogiini, jonka piti olla positiivisen tytön? Miksen nyt osaa olla positiivinen? Miksen vain saa hymyä kasvoille, vaikka kuinka yritän? Miksi väitän kaikille, että kaikki on hyvin, kun kysytään? Miksen vain voi sanoa edes läheisille ihmisille totuutta, vaikka tiedän, että he näkevät silmistä totuuden.
En voi puhua, koska pidettäisiin varmaan itsekkäänä. Tai ei välttämättä pidettäisi, mutta pelko siitäkin on. Miksen vain enää sovi joukkoon? Olenko ilkeä? Liian itsekäs? Onko kaikki kertomani sellaista, mitä ei jaksa kuunnella, tylsiä? Olenko vain täysin erilainen, etten sovi muiden joukkoon?
Olen kuullut sellaisia asioita läheisimmiltäkin, jotka olisin halunnut jättää kuulematta. Asioita ja sanoja, jotka muistan joka päivä, jotka kaikuvat päässäni ja saavat minut valumaan syvälle peiton alle vuodattamaan kyyneliä. Eivät ne sanat koskaan lähde mielestä pois ja ne sanat satuttavat päivittäin.
Se tunne, kun tajuat ettet pysty luottamaan ihmisiin. Et pysty luottamaan varmasti keneenkään vanhempien lisäksi. Kun ei ole ketään, kenen käsiin uskaltaisit luovuttaa koko elämäsi. Ystävä, joka tekisi puolestani ne asiat, jotka minäkin tekisin tämän puolesta. Keneen luottaa silloin kun vanhemmat eivät pysty enää suojelemaan kaikelta pahalta? Pelko menettämisestä on suuri, en halua kokea sitä tunnetta, kun jää kokonaan yksin, eikä ole ketään kenelle puhua. Kuin kaikki läheisimmät riistettäisiin minulta tuosta vain, vaikka kuinka pitäisin kiinni, joku minua vahvempi repii toiselta puolelta. Miksi en enää ole nii vahva?
Onko se liikaa pyydetty, että saisin ympärilleni luotettavia ihmisiä? Ihmisiä joiden keskellä tunnen olevani jotain erityistä, enkä vain yksin. Vai onko vika kokonaan vain minussa, kun olen yksin ? Onko minuun vaikea luottaa? Miksi minulle tärkeät ihmiset vain katoavat? Oloni on kamala, enkä tiedä mitä tekisin. Kaikki voimat ovat lopussa, en jaksaisi enää edes nousta aamulla sängystä, kun yksinjäämisenpelko on liian suuri. Pelkään, mitä jos missään ei ole ketään kun nousen ylös, jos olenkin aivan yksin, miten selviän?
Mulla on usein sama tunne.. mutta tiedän mistä se johtuu. Seurustelun myötä kavereiden kanssa hengailu väheni huomattavasti. Ymmärrän miksi he pahoittivat mielensä siitä, mutta ei sitä itse huomaa, kun viihtyy niin hyvin sen kaikkein rakkaimman kanssa. Silti pitäisi yrittää järjestää aikaa myös niille muille tärkeille pitämällä vaikka pienet illan istujaiset. Kun he huomaavat että olet edelleen se sama ihminen, pyytävät he varmasti sinua taas viettämään aikaansa heidän kanssaan. :) Mutta tämä on vain minun kokemukseni !
VastaaPoistaKiitos vastauksestasi :) mutta kyllä mä yritän aina jotain kivaa järjestää kaverieden kanssa, mutta ongelma on se, että niin moni hyväystävä on muuttanut kauemmas ja suurin osa hyvistä ystävistäni asuu väh. 15km päässä. Kovasti olen yrittänyt kysellä suunnitelmista ja jos pääsisi mukaan, mutta yleensä siihen on sitten ollut jokin syy, etten ole päässyt mukaan. Tuntuu vain, että yritys alkaa olla turhaa. Aluksi olin sellainen, etten mennyt mihinkään, kun olin poikaystävän kanssa, mutta sitten vain alkoi tehdä mieli olla kavereiden kanssa, niin tajusin, että kyllähän minä nyt pärjään päivät ilmankin poikaystävää, kun nähdään päivittäin. Muutaman kerran olen mukaan päässyt ja saanut sovittua näkemisiä yms. mutta nyt tuntuu ettei kukaan halua edes nähdä.
Poista